Toisin sanoen, ajattelin, että mulla on joku pysyvä epäliikunnallisuuteen johtava ominaisuus, jonka vuoksi mulla ei ole mitään saumaa kehittyä, eli ei kannata edes yrittää. Nyt ajattelen, että taisin olla väärässä ja kerron teille miksi.
Professori Carol Dweck Stanfordin yliopistosta on tehnyt vuosikymmeniä tutkimusta motivaatiosta, persoonallisuudesta ja kehittymisestä ja esittää seuraavaa: Ihmisellä on usein tietynlainen omaksuttu "mindset". Tämä mindset kertoo, mistä yksilö uskoo kyvykkyytensä kumpuavan. Yhdet ajattelevat, että heidän menestyksensä perustuu sisäsyntyiseen taitavuuteen. Toiset puolestaan uskovat että kova työ, oppiminen, treenaaminen ja periksiantamattomuus johtavat menestykseen.
Näiden kahden ero on, että ne joilla on ensimmäisen kuvauksen kaltainen ns. "fixed mindset" jäävät helposti jumiin omien rajoittavien uskomustensa sisälle, kun taas ne, joilla on jälkimmäisen kaltainen "growth mindset" uskaltavat jahdata unelmiaan, kokeilla, epäonnistua ja kokeilla uudelleen. Fixed mindsetin omaavat ihmiset pelkäävät epäonnistumisia, koska hitto vieköön - onhan se pelottavaa mokata, jos ajattelee, että megafail johtuu siitä, että on itse huono / tyhmä / harvinaislaatuisen kehno ja lahjaton ihminen! Growth mindset taas ohjaa ihmistä tarkastelemaan epäonnistumista oppimistilaisuutena. Jos nyt ei onnistanut jatka yrittämistä ja menestys on taattu.
Aloitin matkani personal traineriksi aikalailla tyhjästä noin kaksi vuotta sitten. Pohjakuntoni oli nimittäin olematon, en tiennyt mitään salilla käymisestä, ruokailutottumukseni olivat vähän sinnepäin, tyypillinen päiväni kului istuen ja lukien tai telkkaria katsoen ja sairastin vuosittain noin kuusi pahaa flunssaa. En ollut mikään terveysihminen enkä todellakaan ajatellut olevani "sellainen liikunnallinen tyyppi".
Jotenkin mä kuitenkin aloin uskomaan, että mitä jos... mitä jos musta kuitenkin olisi tähän? Omaksuin kasvuun ja mahdollisuuksiin suuntautuvan growth mindsetin. Nyt olen kohtuullisessa fyysisessä kunnossa, personal trainer opinnot plakkarissa ja oma yritystoiminta aluillaan. Maasta ei vieläkään nouse kuin vähän reilu oman painon verran rautaa, mutta mä olen piru vie matkalla! (Sitä paitsi disclaimerina täytyy todeta, että jos treenaatte mavea, hiokaa ensin tekniikka kuntoon ja käykää sitten vasta kiskomaan isompia lasteja.)
Se yhteistyökuvio, jonka eilen kerroin prakanneen.... arvatkaas miten sille kävi? Siinä kävi niin, että mä sain toissapäivänä sähköpostin yrityksestä, johon olin hakenut hommiin. Viestissä luki kutakuinkin näin:
"Hei Sini, Kiitos mielenkiinnostasi yritystämme kohtaan, mutta tällä kertaa emme valinneet sinua!"
Ensin ajattelin, että:
"Selvä. Mä olen paska personal trainer. Kukaan ei halua mua. Ne varmaan sai musta arrogantin ja ikävän kuvan. Ehkä mun lihakset oli liian pienet niiden makuun."
Jos mä olisin jäänyt jumiin tällaiseen fixed mindsetiin, mä olisin hyväksynyt tappioni ja antanut olla. Sen sijaan laitoin takaisin viestin, joka meni kutakuinkin näin:
"Hei, kiitos viestistänne! Ammatillisen kehittymiseni kannalta olisin todella kiitollinen, jos saisin lyhyet perustelut / kehitysideat siihen, mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta olisin ollut sopivampi kandidaatti tiimiinne."
Eilen soi puhelin. Se oli kyseisen yrityksen edustaja, joka sanoi, että oli erittäin iloinen, kun laitoin hänelle viestiä. Minua ei nimittäin oltu valittu hakemaani tehtävään siksi, että olivat huolissaan siitä, että olen "ylikoulutettu" personal training alalle ja karkaan ensimmäisen tutkimusmahdollisuuden tullen takaisin yliopiston hoteisiin. Nyt, kun olivat saaneet meilini, muuttivat kuitenkin mieltään ja olisivat kiinnostuneet mahdollisesti vielä hieman laajemmasta yhteistyökuviosta. Tapaaminen järjestyi syyskuun alkuun. Tämän tarinan opetus lienee niin ilmeinen, että sitä on turha alleviivata.
Loppukysymykseni siis kuuluu:
Kumpi sulla on?
Pus,
Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti