Saavuin toissapäivänä tutkijanurani näiltä näkymin viimeiselle työmatkalle Itävaltaan. Kohteena European Health Psychology Conference ja tekemäni kouluperustaisia liikunta- ja sedentaarisuusinterventioita kartoittavan systemaattisen tutkimuskatsauksen esittely. Ei kauhean seksikästä.
Rakastan matkustaa, mutta työmatkalla vajoan aina kummalliseen epäolemisen tilaan. Nukun huonosti. Syön huonosti. Voin huonosti. En jotenkin vaan osaa pitää itsestäni huolta. Älyllisiä ärsykkeitä on niin paljon ja olosuhteet poikkeavat kotiolosuhteista niin rajusti, että unohdan itseni ja muutun konferenssikoneeksi.
Vaikka maha on sekaisin itävaltalaisesta rasvaruoasta ja kuuma hotellihuone ei ole ollut mikään levollinen rentoutumisen tyyssija, on Innsbruck yllättänyt minut täysin. En nimittäin saa katsettani irti taivaan rajasta. Arvatkaa mitä siellä on? Vuoria. Uskomattomia, jylhiä, itkettävän kauniita vuoria silmän kantamattomiin.
Kahteenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt vuoria näin läheltä. Viime päivät olenkin käyskennellyt pastellinsävyisen kaupungin katuja ja hiljaa ihaillut horisontissa häämöttäviä vuoren huippuja. Tätä lähemmäs pyhän kokemusta en taida päästä. Pilviverhoiltujen huippujen keskellä tuntuu kuin maapallo olisi ottanut minut syliinsä.
Tiesittekö että saksan kielessä on oma termi sille tunteelle, kun ihmisen valtaa vuoria nähdessään tavaton kaipuu päästä niille vaeltamaan. Vuorten kutsu. Saksaa taitamattomana en tietenkään muista mikä tämä termi on vaikka sitä seitsemän kertaa kyselin kyseisessä maassa vuosia viettäneeltä kollegaltani.
Tänään vastasimme kutsuun ja kipusimme parin sadan metrin korkeuteen. Korvat lukossa samoilin kiitollisuutta täynnä hiekkateitä ylöspäin.
Nyt olen takaisin hotellihuoneessa, jossa ikkunan roolia ajaa pieni lasimaalattu luukku. Klaustrofobia ja epäolemisen tila iskee taas päälle, enkä saa kirjoittua enempää. Loppuun haluan kuitenkin antaa pienen kehotuksen: Etsi itsellesi paikka, jossa planeettamme kauneus kolahtaa niin, että henki salpautuu kiitollisuudesta. Tunne on aika tajunnanräjäyttävä.
Pus,
Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti