Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin mua hävettää. Kukaan ei kutsunut rumilla nimillä. Kukaan ei potkinut. Kukaan ei haukkunut. Kukaan ei sylkenyt päälle. Kukaan ei varastanut reppua. Mutta kävi kuitenkin niin, että mussa oli jotain niin epäkelpoa, että ystäväni päättivät jatkossa jättää kutsumatta mut mukaan.
Äärettömän tärkeänä pitämäni #kutsumua kampanja on pyörinyt viime päivinä sosiaalisessa mediassa. Mä haluan tällä kuvalla tuoda näkyviin oman tarinani. Aina kyse ei ole siitä mitä sanotaan, vaan siitä että ei sanota mitään. En vieläkään osaa tai häpeältäni kehtaa kirjoittaa kokemuksistani tämän tarkemmin. Sitä paitsi, mun olisi varmasti pitänyt jo antaa olla. Sitä tikulla silmään, joka menneitä muistaa, eikö?
Tänään sovimme konferenssin päätösjuhlan jälkeen menevämme muutaman tutkijan kesken päivälliselle. En tuntenut heitä entuudestaan, mutta olimme jutelleet tovin ja tunnelma oli leppoisa. Annoin käyntikorttini yhdelle heistä. Hän sanoi laittavansa viestiä myöhemmin, jotta voimme sopia missä tavataan. Minä en tajunnut pyytää kenenkään puhelinnumeroa. Kello tuli kahdeksan, kello tuli yhdeksän, mutta viestiä tai puhelua ei tullut. Hain take away subin hotellihuoneeseen ja kävin kirjoittamaan.
Ulkopuolelle jäämisen kokemus on jotain sellaista, joka saa 26-vuotiaan uskomaan, että mua ei haluttu yhteiselle päivälliselle, koska sanoin jotain tyhmää - tai ehkä olin ruma, nolo ja huono. Ulkopuolelle jääämisen kokemus saa etsimään syitä itsestä. #Kutsu siis muut mukaan, jooko?
-Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti